Tämän ihmisolennon varjona on ollut jo 21 vuotta kriisi, mikä eskaloitui viitisen vuotta sitte, mutta jotenkin sen selätin tuolloin. Nyt vuosien vierimisen jälkeen, erinäisten tapahtumien kulkiessa eteenpäin tämä kriisini on eskaloitunut vielä suuremmassa mittakaavassa, ja en näe enää mitään järkevää reittiä pois tämän varjon alta. Paitsi kiristämisen, ja sen seurauksena välien katkeamisen ainoaan tietämääni biologiseen vanhempaani.

Kuulin 16 vuotiaana isäinpäivänä "uutisen" että isänä pitämäni henkilö ei ole biologinen vanhempanani, tällöin äitini kertoi että, kun olen valmis, niin hän kertoo tämän henkilön henkilöllisyyden minulle. Vuodet kuluivat ja minusta tuli vanhempi 30 vuoden iässä. Silloin kun piti täytellä lapsia koskeva papereita sairauksista suvussa yms muuta, niin tietämättömyys toisesta puolestani alkoi vaivaamaan minua. Joten eräissä juhlissa otin asian esille äitini kanssa, ja tällöin hän sanoi ettei hänellä ole ole mitään tietoa tästä ihmisestä. Voi luoja sietä pettymyksen tunnetta mitä silloin koin. Reilun 15 vuotta miettinyt asiaa ja valmistautunut kohtaamaan totuuden , niin sanotaan ettei sitä ole ja vedetään matto pois alta.

Tässä kuukausi sitten juttelin sisareni kanssa aiheesta, ja äiti oli tälle avautunut, että häntä vaivaa kun olen ottanut asian puheeksi, äiti myös avautunut toiselle sisarelleni myös aiheesta. On erittäin vahva olettamus siitä, että äiti tietää kuka tämä isähenkilö on, mutta minun kanssaan hän ei asiasta keskustele. Miksei? Ja kaksi sisarustani ollut jossain juottolassa äitini kanssa, ja tämä biologinen isäni myös sielä, jota yksi sisareni meinasi motata. Ihan vitusti vituttaa se, että minä, joka olen asianomainen, tietää tästä asiasta vähiten, ja kukaan perkele ei avaa suutansa. 

Ajattelin ottaa asian nyt puheekseni äitini kanssa, ja sanoa hänelle että en aio olla hänen kanssaan missään tekemisissä hänen kanssaan, ennenkuin hän kertoo totuuden isästäni, ja perustelee välinpitämättömän käyttäytymisen asian tiimoilta. Mitä jos vaikka tapaisin jonkun kumppaniehdokkaan, ja sitten joskus paljastuisi että hän on sukua.. Tai pahimmassa tapauksessa jälkikasvuni hairahtuisivat tälläiseen tilanteeseen.

Olen ollut jo muutenkin aika hyvin erakoitunut sukulaisistani, ja vanhemmistani. Tässä viimevuosina olen yrittynyt jollakin tavalla korjata yhteyksiä sisaruksiini, ja siinä onnistunut jotenkin. Äitini puheluihin en ole vastannut, ja jotenkin yhteydenpito häneen tuntuu päivä päivältä vastenmieliseltä. En tietoisesti haluaisi olla häneen etäinen, olen yrittänyt olla yhteyksissä, mutta en vaan pysty ajamaan vastenmielisyyden tunnetta pois. Tämän vaateen tuominen äitini tietoon on kanssa projekti, jota tulen työstämään viikkokausia.